Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Kuvaus yhteiskunnan pohjakerroksesta
Kirj.
Helsingissä,Kustannusosakeyhtiö Otava,1917.
— Hyvää päivää.
— Päivää! Kas, Eino! Päivää, päivää. No, käyhän peremmä! Mitä sitänyt kuuluu ja missä on oltu, kun ei ole näkynyt sitte viime kesän,laverteli Vanhalan pyylevä emäntä juuri tupaan tulleelle maalariLöytölälle. — Istu, siinä on penkkiä!
Eino noudatti kehoitusta. Emäntä jatkoi:
— Siitä on kai täsmälleen vuosi, kun täältä lähdit. Helsingissäkösitä on oltu?
— Siellähän sitä… Mutta läksin taas näitäkin maita katselemaan.
— Hm, sanoinhan minä jo, kun Eino lähti, että ei sitä nyt niintarvitse hyvästellä — vielä tänne toistekin tulet! Onko nyt aikomustänne pitemmäksikin aikaa asettua?
— Vain muutamiksi viikoiksi.
— Onko töitä tiedossa?
— Ei. Enkähän minä tänne töitä varten… Eino yski.
— Oho, onpa kova yskä, vaikka on kesä.
— Sehän se on minulla vakinainen vieras, olipa kesä tai talvi. Jasen tähdenhän minä taas oikeastaan tännekin tulin.
— Kuinka niin? Ettäkö täällä yskä lähtisi?
— Ei yskä, mutta kun lääkärit sanovat olevan minussa keuhkotaudinalkua, niin…
— Oi oi! Kamalaa! Ja noin nuorella iällä.
— Minkäpäs sille voi. Sitä kun meikäläinen saa kaikki liat ja tomutnuohota.
— Miks'et ottanut Poutasen Liisaa, hän kun oli niin kärkäs perääsi?Olisit päässyt isoon taloon vävyksi. Ei olisi tarvinnut muuta kuinkävellä kädet taskussa ja vihellellä.
— Ei käynyt verilleni…
— Hittoako tästä käymisestä. Eikähän Liisa ruma tyttö olekaan. Kyllähänen rinnallaan ilkeää vihille astua. Ja ilkesikin toinen poika.
— Onko hän jo naimisissa?
— On. Karvosen poika hänet vei, kun ei sinulle kelvannut.
— Sille hän onkin omiaan. Minä vaadin muutakin enkä vain näköä.
— Ei luulisi sinunlaisesi voivan paljoa vaatia — tyhjä mies!
— Vaikka olisin vieläkin tyhjempi, niin ei sitä vain joka tytönkeralla ryysyjä yhteen lyödä.
— Vielä sinulla on viimekesäinen mieli.
— Jo paljon vanhempi. Ja sellaisena se tulee pysymäänkin.
— Enpähän minä mitä. Kukin tietää itse asiansa. Leikillänihän minävain. Tiedäthän minkälainen rupattaja olen. Mutta kuulehan, meidänHeikit ovat sinua kovasti kaivanneet.
— Niin, Heikit. Missäs he nyt ovat?
— Poika-Heikki on tuolla Laitilassa — tiedäthän — tuo tähän näkyväkylä, tuolla järven takana. Meillä on nyt siellä sellainen sivukaupantapainen. Hän on siellä myymässä.
— Vai on teillä siellä sivukauppa. No entäs ukko-Heikki? Hän kaihoitaa tätä kauppaa?
— Eihän se ukkokaan. Ajelee vain ympäri pitäjää — liikeasioissa —sanoo. Minähän se tässä kotosalla hoidan taloutta ja teen kauppoja.
— Kuinkas hyvin kauppa käy?
— No, näin kesän aikaan hyvin, oikein hyvin, mutta talvella vainnimeksi, kun ei ole noita vallasväkiä.
— No, terveinä kai olette olleet?
— Ka, terveinähän ne muut — minkä minä noita jalkojani olen vähinpotenut. Se kihti riivattu kun istuu niissä ja mojottaa.
— Sa